Tiedote.

Kunnostustalkoot Puuvuorella Puun päivänä la 27.9. klo 10-14

Puuvuorella järjestetään talkoot Puun päivänä la 27.9. klo 10-14. Puuvuori on Agnes Denesin mittava ympäristötaideteos, joka sijaitsee Pirkanmaalla Pinsiön kylässä. Teoksen kunnostustalkoisiin on tervetullut kuka tahansa, joka kokee arvokkaan maataideteoksen kunnostamisen omakseen ja haluaa samalla viettää yhteisöllistä syyspäivää raikkaassa metsässä. Talkoiden ohjelmassa on lisätä heikosti kasvaneiden puiden alle hyvälaatuista maata. Maan on lahjoittanut Rudus Oy. Talkoolaisia pyydetään ottamaan mukaansa oma harava, lapio ja/tai kottikärryt. Myös ilman tarvikkeita voi tulla paikalle. Puuvuoren talkoiden suojelijoina toimivat Asunto- ja kulttuuriministeri Pia Viitanen sekä Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö. Viitanen, joka omistaa oman puun Puuvuorelta, saapuu myös talkoisiin. Lisäksi projektipäällikkö Pekka Ruuska esittelee teosta ja Puuvuoren värikästä historiaa talkookahvittelun ohessa.

Puuvuoren sijainti: Pinsiönkankaantie 10, Ylöjärvi (20km Tampereelta Vaasan suuntaan).

Lue Puuvuoren tarinasta netissä: http://www.strata.fi/puuvuori.html

Mikä on Puun päivä?

Kansainvälistä Puun päivää on vietetty Suomessa Vesan päivänä, 27.9. vuodesta 1998 lähtien. Puun päivää voi viettää monella eri tavalla, ja siihen voi osallistua kuka vain. Puun päivän tarkoituksena on muistuttaa puiden ja metsien elintärkeästä merkityksestä koko maailmalle.

Mikä on Puuvuori?

Puuvuori on taiteilija Agnes Denesin suunnittelema puistomainen taideteos, joka sijaitsee Pinsiön kylässä, Ylöjärven kaupungissa. Puuvuoren pohjakuvio on ellipsi. Sen halkaisijat ovat 420 m ja 270 m. Muoto on maanpinnasta loivasti ylöspäin kohoava kartiomainen soramäki, jonka korkeus on 28 m. Keinotekoiselle, hiekasta tehdylle vuorelle on istutettu 10 600 mäntyä matemaattisen Fibonaccin kaavan mukaan.

Puuvuori julkistettiin virallisesti Suomen Ympäristöministeriön toimesta YK:n Ympäristö- ja kehityskonferenssissa Rio de Janeirossa 5.6.1992, jossa lukuisat valtioiden päämiehet rekisteröivät itselleen puun istutettavaksi osaksi Puuvuorta. Puiden omistajien joukosta löytyykin mm. George Bush sr, John Mayor, Saddam Hussein ja Robert Mugabe... Lisäksi puiden omistajien joukosta löytyy mm. suomalaisia kansanedustajia, ympäristövaikuttajia ja tavallisia ylöjärveläisiä.

Vuosia kestäneen rakennusvaiheen päätteeksi Puuvuori vihittiin taideteokseksi 14.6.1996. Presidentti Martti Ahtisaari istutti viimeisen puun. Puuvuori oli alussa suosittu vierailukohde, minkä varjopuolena oli osan Puuvuoren tuhoutuminen turistien toiminnan seuraksena. Tämän seurauksena Puuvuoren markkinointi päätettiin hiljentää siihen asti kunnes puut olisivat vahvistuneet ja kasvaneet "teini-ikään".

Vuonna 2013 Puuvuorelle luotiin uusi tiedotussuunnitelma markkinoinnin edistämiseksi ja samalla havaittiin, että osa puista oli kasvanut heikosti. Tehdyn selvityksen tuloksena syyksi löydettiin osittain heikkolaatuiset maa-ainekset ja ratkaisuksi uuden hyvälaatuisen maan lisääminen puiden alle. Puuvuoren kunnostamistalkoot ovat toimintamuotona uskollisia teoksen alkuperäiselle, yhteisöllisyyttä korostavalle idealle.

Ajo-ohjeet ja osoite Tehdassaareen: 

TEHDAS 108 – Tehdassaaren Luova Keskus
Souranderintie 2, Tehdassaari
Nokia

http://www.tehdas108.fi

Stratan www-sivustoilla on käynyt yli 10 000 yksittäistä vierasta heinäkuun 2014 aikana selviää palvelimen keräämästä datasta (Lähde: Weebly). Suomen kielisellä (www.strata.fi) sivustolla on vierailtu lievästi enemmän kuin englannin kielisellä (www.strataproject.org) sivustolla. 

Suurin päivittäinen kävijämäärä (579) ajoittuu sunnuntaille heinäkuun 20. päivänä ja pienin (214) keskiviikolle 23. heinäkuuta. Yksittäisistä sivuista 'hittejä' on kerännyt mm. kaikkia maataideteoksia esittelevät yksittäiset sivustot sekä blogikirjoitukset.

Ehkä hieman yllättäenkin, japanilaisen Mika Mizunon kirjoittama blogikirjoitus (2013) Pinsiöstä, taiteesta sekä suomalaisesta kulttuurista on kerännyt huomattavan määrän yksittäisiä kansainvälisiä lukijoita. Tämän voi tulkita kertovan siitä, että laadukkaita blogikirjoituksia luetaan googlen välityksellä ajasta riippumatta. Mikä ratkaisee on kirjoitusten laatu.

Pinsiön valinta vuoden kyläksi Pirkanmaalla 2014 näkyi myös maataidetta esittelevien Stratan sivustojen kävijämäärissä. Sunnuntaina 5. elokuuta suomenkielisillä sivustoilla on käynyt peräti 464 yksittäistä kävijää, suurinta kiinnostusta on herättänyt Yltä ja alta-teoksesta sekä Puuvuoresta kertovat esittelysivut. 

Kiitos ja kunnia erinomaisesti tietoisuuteen nousseista kansainvälisen tason maataideteoksista kuuluu kolmen kunnan - Hämeenkyrön, Nokian ja Ylöjärven - välille löytyneelle konsensukselle ympäristötaiteen viitekehyksessä.

Pekka Ruuska 7.8.2014

Kutsu.

Lehdistötilaisuus Nokian Kerholassa 19.5. klo 9.30

Nykyteknologiaa hyödyntävä kulttuuriyhteistyöprojekti käyntiin Länsi-Pirkanmaalla

Hämeenkyrön, Nokian ja Ylöjärven kulttuuripalveluilla on ilo kutsua Teidät yhteiseen lehdistötilaisuuteen maanantaina 19.5. klo 9.30-10.00 Nokian Kerholan Antin kamariin. 

Tilaisuudessa julkaistaan uusi nykyteknologiaa hyödyntävä kulttuuriyhteistyöprojekti, jonka välityksellä kehitetään kolmen kunnan alueen asukkaiden välistä vuorovaikutusta ja tuodaan kotiseututyön tekeminen älypuhelimille ja tablet-laitteille.

Projekti on herättänyt ennakkoon myös kansainvälistä kiinnostusta ja sen toteutumista ohjaa mm. Geneven valokuvataiteen keskuksen johtaja Jörg Bader taidemaailman huipulta.

Lämpimästi tervetuloa kuulemaan mistä on kyse. Tarjolla kahvia ja pullaa!

Lisätiedot:
Pekka Vihtori Ruuska
Projektipäällikkö
0407634369
pekka.ruuska@strata.fi

Lehdistötilaisuus:
Nokian Kerhola
Souranderintie 13
37100 Nokia
Antin kamari, 2. krs

Yltä ja alta -maataideteoksen suunnitellut taiteilija Nancy Holt poistui keskuudestamme 8.2.2014. Avioparia Nancy Holt (Sun Tunnels, Yltä ja alta) & Robert Smithson (Spiral Jetty) pidetään yhtenä maa- ja ympäristötaiteen pioneereista ja siksi yhden aikakauden voidaan sanoa nyt päättyneen. 

Tuli ja maa -tilaisuudella kunnioitetaan Nancy Holtin muistoa. Tilaisuus pidetään Yltä ja alta -maataideteoksella Pinsiössä torstaina 6.3.2014 klo 19-20 ja se on kaikille avoin. Tilaisuus koostuu Ochre Room -duon musiikkiesityksestä sekä taiteilijan ystävien ja kollegoiden muistopuheista.

Puhujat:
Osmo Rauhala, taiteilija
Kaisa Kirkko-Jaakkola, Nokian Vapaa-aikakeskuksen johtaja
Alena J. Williams, Berliini, kirjailija ja kuraattori
Ben Tufnell, Lontoo, kirjailija ja kuraattori

Tuli ja Maa
In Memorian Nancy Holt
Torstaina 6.3.2014 klo 19-20
Paikka: Yltä ja alta -maataideteos
Sasintie 555
39150 Pinsiö

Ajo-ohjeet: 
www.strata.fi/saavutettavuus.html

Linkit:
Nancy Holt Wikipediassa (engl.)
Yltä ja alta Wikipediassa (suom.)

Yhdysvalloissa vuonna 1938 syntynyt Nancy Holt tuli maataiteen lisäksi tunnetuksi julkisista veistoksistaan ja installaatioistaan.

Pirkanmaalle Pinsiöön valmistui vuonna 1998 Holtin suunnittelema maataideteos, jolla maisemoitiin Nokian kaupungin omistama sorakuoppa. Yltä ja Alta - Up and Under -teos koostuu maa-aineksesta muotoilluista valleista, niitä lävistävistä betoniputkista sekä vesialtaista.

Nancy Holt otti teosta suunnitellessaan huomioon paikan valon ja varjon vuorottelun eri vuoden- ja vuorokauden aikoina, veden heijastaman ympäristön sekä erityisesti maan ja taivaankappaleiden välisten suhteet ja liikehdinnät.

Kuraattori Eugenie Tsai on maininnut Yltä ja Alta -teoksen olevan Holtin koko tuotannon paras teos.

Nancy Holtin viimeisin maataideteos valmistui Ranskan Avignoniin kesäkuussa 2012. Hänen tunnetuimpana teoksenaan pidetään Aurinkotunnelit-teosta (1973–1976), jonka taiteilija rakensi Utahin Great Basinin autiomaahan.

Pinsiön Yltä ja Alta -teoksella järjestetään maaliskuussa Tuli ja maa -tilaisuus, joka kunnioittaa Nancy Holtin muistoa.

Pinsiössä olevat soramontut ulottuvat kolmen kunnan eli Ylöjärven, Hämeenkyrön ja Nokian alueille. Nancy Holtin teoksen lisäksi alueella on toteutettu toinenkin maataideteos, joka on Agnes Denesin Puuvuori vuodelta 1996.


Yltä ja Alta -maataideteoksen konservointi valmistui viime vuonna.

Yhdysvallat on käsitetty maataiteen syntypaikaksi ja siksi myös suurin osa kirjallisuudesta käsittelee yhdysvaltalaista sekä brittiläistä maataidetta. Useat taiteilijat alkoivat kokeilla taiteen rajoja 60-luvulla taidemaailman rajojen ahdistaessa. Taide vietiin konkreettisesti pois gallerioista. Teokset tehtiin usein paikkoihin, joissa maasto oli vaikeakulkuista tai jotka sijaitsivat muuten vain syrjässä. Usein vastasyntynyt maataide oli myös niin suurikokoista, ettei se olisi sopinut yhteenkään näyttelytilaan. Yhdysvaltalaisten ohella britit luetaan maataiteen edelläkävijöiksi. Heidän 60- ja 70-lukujen pienieleinen maataiteensa erosi kuitenkin pääosin kookkaasta amerikkalaisesta maataiteesta. Teknisten välineiden käytön maataiteen osana voi myös laskea brittien saavutukseksi.

Käsitteenä ’maataide’ kattaa muutakin kuin maasta tai maahan tehtyä taidetta. Rajauksesta riippuen mukaan kuuluvat myös kaupunkiympäristöihin luonnonmateriaaleista tehdyt teokset sekä puistot ja julkiset alueet. Teos voi olla valmistettu myös muusta kuin luonnon raaka-aineesta, esimerkiksi teollisuusromusta. John Beardsley on esitellyt maataiteen rinnalla puistoarkkitehtuuria ja kaupunkeihin tehtyjä julkisia rakennelmia kirjassaan Earthworks and beyond. Hän huomioi myös esihistorialliset monumentit kuten Stonehengen, vaikka selittääkin niiden kuuluvan ennemmin entisajan astrologiaan kuin taiteeseen. Ne ovat kuitenkin olleet edeltäjiä maataiteelle. Beardsley yhdistää ketjuun myös uudempia ihmisen muokkaamia maisemia kuten golfkentät ja lähiöt, minkä vuoksi hän laajentaa aluetta myös taiteen ulkopuolelle. Beardsley ei kuitenkaan lue näitä kuuluvaksi varsinaisesti maataiteeseen vaan käsittelee niitä luodakseen yhteyksiä muihin yhteiskunnallisiin rakennelmiin.

Hanna Johanssonin kirjassa ”Maataidetta jäljittämässä” maataide (englanniksi ’land art’ tai ’earth art’) käsittää puolestaan luontoon liittyvän tai kulttuurin ulkopuolisen taiteen. Maataide sivuaa Johanssonilla myös käsitetaiteen, kehotaiteen sekä valokuva- ja mediataiteen alueita. (Johansson 2004, 33).
Vaikka konkreettinen teos usein muistuttaa luonteeltaan veistosta, taiteilijat saattavat liittää teokseensa myös dokumentaarisia aineksia, kuten valokuvausta tai tekstiä.

Johansson esittelee maataiteen yhteyksiä myös minimalismiin, kehotaiteeseen ja käsitetaiteeseen. Minimalismi, joka ensimmäisenä uskaltautui kritisoimaan modernin taiteen järjestelmiä, luovuttaa vallan taiteilijalta katsojalle. Maataiteessa minimaalisuuteen viittaa erityisesti maataideteosten paikka, materiaali ja niiden ajallisuus. Verrattuna galleriassa seisovaan veistokseen, maataideteos voi sijaita autiomaassa kaukana asutuksesta, ja teos voi kestää lyhyistä hetkistä ikuisuuksiin materiaalin taistellessa luonnonvoimia vastaan. Verrattuna perinteiseen veistotaiteeseen muutos voidaan nähdä myös taideteoksen ja ympäristön suhteissa.

Perinteinen julkisen tilan veistos suunniteltiin sopimaan ympäristöönsä. Riippumatta lopputuloksesta teos oli kuitenkin ympäristönsä määrittelemä. Veistotaide, jota ei ole suunniteltu sijoittumaan mihinkään tiettyyn ympäristöön vaan kiertämään galleriatiloihin, puolestaan seisoo itsenäisenä eikä sen tarvitse määrittyä ympäristönsä perusteella. Se ei myöskään muokkaa ympäristöään. Sillä ja tilalla, johon se asettuu, ei siis ole riippuvuussuhdetta. Erityisesti varhaisimmat maataiteen teokset rakennettiin usein paikkoihin, joissa ei ole tai on vain vähän ihmisen aiemmin rakentamaa ympäristöä. Tavanomaista on esimerkiksi teoksen sijaitseminen autiomaassa, jonka maisema toistuu samanlaisena satoja kilometrejä. Maataide on muutos yhdenmukaisessa maisemassa ja pääsee näin ollen määrittelijän asemaan. Esimerkiksi autiomaa Utahissa, jonne sijoittuvat Nancy Holtin Sun Tunnels ja jonkin matkan päähän myös Robert Smithsonin the Spiral Jetty, määrittyy nykyisin teoksillaan. Autiomaa ei ole enää yhdentekevä ja samanlainen kuin muutkin, vaan se on saanut määrittelijäkseen maataiteen.

Ympäristöliikkeet ja taide

60- ja 70-luvuilla heränneet ympäristöliikkeet ovat vaikuttaneet maataiteen syntyyn. Ympäristöpuhe kohisi ja huoli luonnosta oli akuutti aihe. Taiteilijoilla oli oma osansa ympäristökysymysten esiin nostajina. Taiteen viemisen luontoon voi nähdä kannanottona luonnon puolesta, mutta toisaalta osa taiteilijoista ei halunnut ottaa kantaa suojelullisiin kysymyksiin. Esimerkiksi maataiteilija Hamish Fultonia suututti kollegoiden suhtautuminen luontoon valloituksen kohteena ja sen hyväksikäyttäminen ilman kunnioitusta. Fulton on kritisoinut sitä, että taiteilijat eivät huomioi, onko heillä oikeutta asettua luontoon tarkoittaen mm. Smitsonia ja De Mariaa.

Fultonin omat teokset ovat pitkiä patikkamatkoja luontoon, joilla hän valokuvaa reittiään ja näkemiään luonnonkohteita. Fulton haluaa osoittaa kunnioituksensa luontoa kohtaan, minkä vuoksi hän ei halua jättää jälkiä kulkemaansa luontoon vaan pelkästään tallentaa sitä. Fultonin mielestä kaupunkilaisessa yhteisössä asuva ihminen on vieraantunut luonnosta, ja hän on halunnut protestoida tätä vastaan. Hän käyttää taidetta välineenä osoittaakseen nykyisen tilanteen ja toisaalta tuoden luonnon takaisin ihmisten pariin, valokuvina. Valokuva on kuitenkin taiteena lähempänä perinteistä gallerioihin sijoittuvaa taidetta kaksiulotteisena ja kehystettynä kuin vaikkapa De Marian salamateos Lightning Field. Toisaalta Fultonin teoksissa kohde on ympäristö sellaisena kuin se ilmenee ja De Marialla puolestaan muokattuna paikkana. De Marian teos kuitenkin vaatii katsojan läsnäoloa luonnossa, kun taas Fulton tekee myönnytyksen helpottamalla kokemusta tuomalla kuvan luonnosta totuttuun taidemaailman ympäristöön.

Tähän verraten hieman toisenlaista on maataiteen muoto, jossa taiteilijan elämäntapa on taidetta. Luonnonmateriaalit ovat taiteilijalle raaka-ainetta, mutta uusio -käyttyinä. Muokkaamisen taso voi olla pitkälle vietyä veistotaidetta tai vain minimaalista elementtien järjestelyä luonnossa. Esimerkiksi David Nash on työstänyt puuta, tehnyt siitä veistoksia ja vanhemmalla iällä enemmänkin asetelmia. Hänelle taiteilijan työ ja elämä täytyy olla tasapainossa ja yhteydessä luontoon. (Beardsley, 1984, 42). Nash kunnioittaa luontoa eikä näe mitään syytä, miksi ihminen ei saisi muokata luontoa tehdäkseen siitä taidetta.

Taide ja luonto ovat yhtä ja taiteilija haluaa vain korostaa luonnon kauniita yksityiskohtia, ja hän ajatteleekin taiteensa olevan luonnonmateriaalien kierrättämistä. Hän korostaa ekologiaa osana taidettaan. Nash käyttää luonnonprosesseja osana teoksiaan ja käyttää termejä ”menevä” ja ”tuleva” taide. Taide osallistuu luonnon kiertokulkuun olemalla osa sitä. Nash saattaa esimerkiksi nopeuttaa puun lahoamista vedellä tai lisätä tuhkaa kasvavan puun kasvualustaan. Muokkaaminen taiteen tarkoituksiin saattoi myös herättää kysymyksen luonnon käytön oikeutuksesta, kenellä on valta ottaa luonto haltuunsa ja päättää sen käytöstä. Nashin taide on kuitenkin suoraa luonnon prosessien nopeutusta tai materiaalin uusiokäyttöä, kierrätystä.

Miksi maataidetta tehdään?

Kunnioitus luontoa kohtaan on siis osalle taiteilijoista syy tehdä maataidetta. Luonnonkohteen valitseminen, sen tekeminen erityiseksi voi saada paikan tai kohteen näyttämään uudelta. Beardsley mukaan taideteos voi näyttää maailman uudessa valossa, paljastaa sen uudelleen. Hän puhuu amerikkalaisen kulttuurin suhtautumisesta luontoon raaka-aineena, jota voi ja saa hyödyntää ihmisen tarkoituksiin. Länsimaalaisen kulttuurin leviäminen globalisaation mukana on aiheuttanut mm. ihmisten muuton kaupunkeihin ja sen mukana vieraantumisen luonnosta. Maataiteen teoksista osa voidaan nähdä selkeästi kantaaottavina, kuten James Piercen Earthwoman. Piercen esikuvana oli Willendorfin kivikautinen rehevä muotoinen Venus-patsas. Veistos on aikansa tyypillinen äitijumalatar, synnyttävä, ikuista kiertokulkua valvova elämän ylläpitäjä. Kuten esikuvansa, ruohikossa mahallaan makaava nainen suojelee elämänlähdettä, eli itseään.

Toisaalta halu palata luontoon on näkynyt teoksina, jotka tehdään paikkoihin, joita ihmisen toiminta ei ole vielä radikaalisti muuttanut. Toisaalta teokset voivat olla myös ihmisen muokkaaman maan parantamista. Useita teollisuuden hyödyntämiä alueita on muunnettu esimerkiksi puistomaisiksi oleskelutiloiksi tai taideteoksiksi. Taideteokseen ei tällöin käytetä uutta luonnonmateriaalia, vaan jo käytetystä tehdään jotain uutta. Usein taiteilijat pyrkivät vain tuhotun maan parantamiseen ja hyödyntämiseen taiteena, eivät pelkästään maan käyttämiseen omien intressiensä mukaan. Suojelulliset kysymykset elävät näin usein maataiteen rinnalla.

Fyysisten tuhojen lisäksi myös luonnon esteettisyyden tuhoutuminen maankäytön myötä on herättänyt taiteilijoita toimimaan. Robert Smithson jonka tunnetuin teos on varmasti Spiral Jetty, spiraalin muotoon tehty aallonmurtaja, on syyttänyt teollisuuden haittoja epäesteettisyydestä, jonka suuret koneet ja harkitsematon maankäyttö aiheuttavat. Smithson ei ole puhunut luonnonsuojelusta vaan näköhaitoista, joita teollisuuden mylläävät koneet jättävät ympäristöön. Hän otti yhteyttä useisiin yrityksiin ottaakseen hyötykäyttöön maan, jonka yritysten toiminta oli kääntänyt nurin. Smithsonin mielestä alueen uudelleenmuokkaus oli taiteilijan tehtävä, ei luonnonsuojelijoiden, jotka palauttaisivat paikan luonnontilaan. ”Taiteesta voi tulla fyysinen voimavara, joka toimii välittäjänä ekologien ja teollisuudenharjoittajien välillä”. (Beardsley, 1984. 23).
Hän ei siis täysin kiellä suojelullisten kysymysten tärkeyttä, mutta nostaa kuitenkin ympäristön ulkonäön ja taiteen ensisijaisiksi.

Taiteilijan työprosessi voi myös olla taideteoksen merkittävin osa. Christon Running Fence –teos oli yhtenäisenä pystyssä vain pari viikkoa, mutta aikaa sen toteuttamiseen kului kolme ja puoli vuotta. Lupia maankäyttöön jouduttiin hakemaan useilta eri tahoilta ja laaja selvitys tehtiin sen vaikutuksista ympäristöön. Byrokratia ja sen toiminta oli keskeinen kysymys Christon teoksessa. Päättäjien rajojen kokeilu näkyy myös hänen muissa teoksissaan. Teokset uhmaavat ympäristöllisiä, maankäytöllisiä ja omistussuhteisiin liittyviä kysymyksiä. Christo on halunnut venyttää taiteen toimitsijoiden sietokyvyn äärimmilleen.

Ylevä ja pittoreski

Ylevän käsite syntyi 1700-luvulla ja sitä on käytetty ahkerasti kuvaamaan vielä 1800-luvullakin maalaustaidetta ja etenkin maisemamaalausta. Ylevä on usein luokiteltu rauhallisen ja symmetrisen kauniin vastapooliksi tai kaunista ja ylevää on käsitelty rinnan toistensa selventäjinä. Ylevään liitetään mm. valtavan, voimakkaan, pelottavan, suuren ja yksinäisen käsitteitä. Voimakkaasta ja pelottavasta käy esimerkiksi vaikkapa Walter de Marian the Lightning Field koostuu ennen muuta salamoinnista, jota ei taiteilija pysty rakentamaan teokseen.

Salamoinnin aikaansaamiseksi de Maria luotti teknisiin ratkaisuihin, metallitankojen sijoitteluun, eikä siltikään voida taata upeaa näytöstä ukkosenilman saapuessa. Riippuvuussuhde luontoon ja sen ilmiöihin on osa siis myös the Lightning Fieldia. Taiteilija luopuu tässäkin modernille nerolle kuuluneesta vallasta joten teoksen onnistuminen on hänestä itsestään riippumatonta. Toisaalta luonto valloitettiin pystyttämällä sinne metallitankoja, toisaalta valta annettiin luonnonvoimille. Taiteilijalla on ilmeinen pyrkimys aiheuttaa voimakas elämys, hän on halunnut herättää luonnonvoimat ja niiden luoman suuruuden tunteen.

Usein maataiteen teokset ovat kooltaan valtavia ja siksi niitä on mahdotonta nähdä samasta kohdasta katsoen. Maataide onkin usein tarkoitettu sisään mentäväksi, eli taideteos on koettava paikan päällä, jotta kokonaisvaltainen kokemus olisi mahdollinen. Michael Heizerin Double Negativea ei pysty näkemään yhdestä pisteestä kokonaan, vaan katsojan on kuljettava ja havaittava teos useasta kulmasta ja koostettava niistä mielessään kuva. Suuruus voi aiheuttaa ylevän kokemuksen, jos ihminen tajuaa, ettei ole kykenevä ymmärtämään kohteen suuruutta järkensä avulla. Kuitenkin kokemalla teoksen paikan päällä on katsojan mahdollista luoda mielikuvituksessaan kuva siitä kokonaisena. Näin ollen ylevän ja läsnäolon voidaan sanoa liittyvän yhteen etenkin maataiteen teoksen yhteydessä.
Ihmisellä on aina ollut tarve saada valta luonnonvoimien yli, paljastaa niiden salaisuus. Luonnon mysteeriä on koetettu paljastaa tieteillä ja tunkeutumalla luontoon niin mikroskoopilla, porilla kuin kaivureillakin. Maallistuneen länsimaisen ihmisen maailmankuvaan mysteeri ei mahdu. Tiedon avulla ihmiset koittavat kukistaa luonnonvoimat. Ylevään liittyy myös sen aiheuttaman hämmennyksen ymmärtäminen järjen ja mielikuvituksen avulla.

Luonto ja sen voimat voivat myös olla tuhoavia tekijöitä taideteokselle. Tuuli, vesi, aurinko tai maanmuotoutuminen, joihinkin maataiteen teokseen kuuluu, että se tuhoutuu luonnon sitä muokatessa. Pittoreskin käsite syntyi, kun kaunis ja ylevä eivät riittäneet kuvaamaan taiteen kokemista. Pittoreski voi olla mm. jotain rappeutuvaa, muinaista, tuntematonta tai eksoottista.

Ruumiillisuus

Fyysinen läsnäolo on usein minimalistisen maataideteoksen osa. Suuren kokonsa vuoksi teoksia onkin vaikea tallentaa valokuvaamalla tai videoimalla. Liikkuminen taideteoksen ympärillä tai sisällä luo myös uusia näkökulmia teokseen, ja taiteilija on usein paneutunut kokemuksen luomiseen moniulotteisena kokonaisuutena. Moderniin taiteeseen kuului usein katsojalle osoitettu asema tai piste, josta teosta tarkasteltiin. Tämä keskus tai kohta puuttuu maataiteen teokselta ja se suorastaan vaatii liikettä ympärilleen. Tarkoitus on luoda katsojalle tilallinen ja ajallinen kokemus, joka muotoutuu hänen kulkiessaan teoksessa. Johansson painottaa Merleau-Pontyyn viitaten ruumiillista kokemusta havainnoinnin tärkeänä osa-alueena. Näin ollen maataiteen ollessa usein tarkoitettu ruumiillisesti koettavaksi voisi sanoa, että pelkkä kuvallinen representaatio varmastikin latistaa kokemuksen kaksiulotteiseksi.

Maataiteen voi nähdä yhteydessä myös aikalaisiinsa kehotaiteeseen ja performanssiin. Willoughly Sharpin mukaan performanssissa taiteilijan keho on tällöin joko välineenä, kulissina tai objektina. (Johansson, 2004, 44).

Objektina olo on tosin mahdollista vain kuolleelle ruumiille. Myös maataiteessa taiteilijat saattavat käyttää kehoaan teoksen luomiseen tai osana sitä. Esimerkiksi Richard Long muokkasi ympäristöön kehollaan jälkiä, polkuja, joita hän käveli erämaahan. Tällöin aiheena olivat kehon poliittiset, sosiaaliset ja ympäristölliset vaikutukset.

Varsinaisessa kehotaiteessa taideteos on itse taiteilija. Hänen vartalonsa ja mielensä ovat teoksen tapahtumapaikka ja usein teos onkin hetkellinen. Long puolestaan kuvasi teoksensa valokuviksi, eikä niissä näy häntä itseään, vaan vain jälki, jonka hänen jalkansa ovat maahan kuluttaneet. Long on kuitenkin teoksissaan käyttänyt kehoaan välineenä taiteelle ja käyttänyt sitä kirjoittamaan tekstiä. Jalan painalluksen maahan voi nähdä syntyneenä polkuna, kävelyn jäljen voi astia ihmisen kulkemaksi. Longin teoksen voi nähdä näin ollen viittaamaan performanssiin, paitsi ettei yleisölle välitetyssä teoksessa näy taiteilija itse vaan hänen jälkensä.

Kehotaiteeseen ja performanssiin liittyvässä keskustelussa on kiistelty siitä, onko tekijän mahdollista olla objektina teoksessa. Voiko taiteilija olla läsnä itsenään taideteoksessa? Ihminen on kuitenkin todellinen vasta kun hän on vuorovaikutuksessa muihin, subjektina ja objektina. Kuten Amelia Jones asian näkee: subjekti tulee merkitykselliseksi aina suhteessa toisiin ja identiteetin paikka on muualla. Subjekti siis toisaalta on teoksessa läsnä, mutta kehonsa hän on omistanut hetkellisesti taideteokselle. Hänen subjektiutensa on väistynyt syrjään teoksen toteutumisen tieltä. Jos taiteilija olisi teoksessa subjektina, hänestä itsestään tulisi taideteos ja subjekti väistyisi objektiksi.

Maataide eroaa keho- ja performanssitaiteesta subjektin roolin suhteen. Maataiteessa tapahtuu harvoin suoraa kohtaamista taiteilijan ja katsojan välillä. Katsoja voi nähdä taiteilijan teoksesta tallennetuissa dokumenteissa ja taiteilijan jäljen maastossa, mutta kehotaiteen tapaan suoraa vuorovaikutusta ei ole. Maataiteessa ruumiillisuus siirtyy myös katsojalle hänen kokiessaan teosta kävellen ja kierrellen. Johanssonin mukaan taidemuodoilla on näin ollen yhteiset juuret.. (Johansson, 2004, 45).

Maataiteessa korostuu vuorovaikutus ruumiin ja luonnon välillä. Ensin taiteilija muokkaa luontoon teoksen joko apuvälinein tai omaa kehoaan käyttäen. Kokijalle ruumiillisuus toteutuu, kun hän kokee teoksen kierrellen ja havainnoiden. Kun taide erotettiin galleriaympäristöstä ja vietiin kaukaisimpaan ja yksinäisimpään mahdolliseen paikkaan erämaahan, kysymys taiteen läsnäolosta nousi esiin. Johansson käsittelee läsnäolon ja poissaolon suhdetta Smithsonin taiteen kautta. Smithsonin tarkoitus oli päästä pois ahtaista taidepiireistä ja tunkkaisista gallerioista. Hän halusi kyseenalaistaa taidemaailman aseman taiteensa määrittelijänä ja arvioijana. Smithson kohautti viemällä taiteen pois kriitikoiden ja yleisön ulottuvilta ja toisaalta taas tuomalla sen epäpaikkoina ja tekstinä takaisin. Epäpaikat, eli maa-aines, jota Smithson toi gallerioihin, merkitsivät poissaoloa, todellisen teoksen varjoa. Galleriatila oli Smithsonille taidetta rajoittava tekijä ja hän halusikin tuoda valkoisten seinien sisälle viitteen, joka kertoi jostain ulkopuolella sijaitsevasta. Hänen mukaansa epäpaikat ”eivät ole päämääriä, vaan jonkinlaisia takavesiä ja reuna-alueita.” ( Johansson, 2004, 55). Ne särkevät galleriatilan yksinoikeuden olla taiteen tilana ja esityspaikkana. Epäpaikat tulivat galleriaan häiritsemään katsojan mieltä viemällä sen muualle totutusta tilasta.

Teos ja tekniikka

Maataide haluttiin tallentaa valokuvaamalla sen katoavaisuuden tai sen kaukaisen sijainnin vuoksi. Teoksesta tehdyt dokumentoinnit merkitsivät todistusarvoa, että teos todella on jossain olemassa. Kuvaamalla se tuotiin suurelle yleisölle, mutta sitä ei tarkasteltu taideteoksena. Valokuvan totuusarvo oli pitävä, se oli kuin uutiskuva.
Se, että taideteos vietiin luontoon, vei sen myös pois taidemaailman ulottuvilta. Kriitikot eivät siitä päässeet kirjoittamaan, eikä yleisö katsomaan. Teos pysyi piilossa niin kauan kuin se kuvattiin. Teoksen arvostaminen kuvan kautta oli kyseenalaista, sillä teokset oli usein tarkoitettu koettaviksi paikan päällä. Myöhemmin mm. Robert Smithson tuotti Spiral Jettystaan huomattavan määrän oheismateriaalia, karttoja, dokumentin, valokuvia, piirroksia ja materiaaliesimerkkejä eli epäpaikkoja. Johanssonin mukaan tämä materiaalivirta viittaa maataiteen käsitteellisyyteen. Hänen mukaansa käsitteelliselle maataiteelle on tunnusomaista, että ajallinen ja tilallinen yhtenäisyys on kyseenalaista. (Johansson, 2004, 48).

Todellisen teoksen paikasta ja olemuksesta voi olla montaa mieltä, varsinkin, jos suurimmalle osalle yleisöstä teos todentuu oheismateriaalin välityksellä. Yleisö, kriitikot ja heidän hyväksyntänsä ja kiinnostuksensa on kuitenkin vaatimuksena, jotta jotakin voisi kutsua taiteeksi.

Voisi ajatella, että teos jakautuu kahteen osaan. Todelliseen teokseen luonnossa ja materiaaliin, joka siitä on tuotettu yleisöä varten. Valokuvat, dokumentit yms. kuuluvat gallerioiden maailmaan, jossa ne ovat alttiita arvioinnille ja katseille. Konkreettinen teos on usein kokemuksena ja sen jälkeen muistijälkenä vain murto-osalle niille, jotka tuntevat kyseisen teoksen. Erityisesti teoksista, jotka ovat olleet vain hetkellisesti täydellisyydessään ja jotka ovat joko purettu tai kuluneet luonnon vaikutuksista, tulee kiusaus luokitella tallennettu materiaali teoksen perilliseksi tai uudelleen syntyneeksi teokseksi. Valokuvauksen ja muun dokumentoinnin laatu on myös muuttunut 60- ja 70-lukujen uutisarvoisesta todistamisesta. Dokumentoinnista on siirrytty valokuviin, joissa näkyy kuvaustavan ja kuvakulman harkinta sekä pienelokuviin, jotka perustuvat teoksiin. Siksikin monelle itse taideteos on kuva siitä.

Suuri osa tiedosta, jonka vastaanotamme, tulee nykyisin eri virtuaalisten medioitten kautta. Katsomme web-kameroita, kuvia, panoraamoja Internetissä ja kaikki tieto päivittyy minuuttivauhdilla. Tiedonsaannin helppous houkuttaa. Se on paljon nopeampaa eikä vie energiaa, virtuaalisesti voi kokea huomattavasti laajemmin kuin todellisuudessa, ainakin määrällisesti. Kokemuksen laatu pelkistyy kuitenkin ainakin nykyisin vielä kaksiulotteisena näytöille. Harold Rosenbergin mukaan todellisuus ja reproduktio ovat tulleet erottamattomiksi. Taiteelle tämä on hänen mielestään luonut ongelmia. (Johansson, 2004, 53).

Aiemmin uniikkius ja alkuperäinen teos olivat kuin kulttiesineen asemassa, oli vain yksi todellinen teos. Maataiteen tekijät saattoivat 60-luvulta alkaen tehdä teoksia, jotka enemmän tai vähemmän tarkoituksenmukaisesti tuhoutuivat ajan kuluessa.
Eräät taiteilijat ovat myös halunneet tarkoituksella sortaa uniikin taideteoksen asemaa. Smithson halusi Spiral Jettyn pohjalta tekemiensä dokumentointien elävän myös itsenäisinä teoksinaan. Smithson kutsui oheismateriaalejaan epäpaikoiksi, eli hän käänsi ne teoksensa varjokuviksi. Taideteoksen paikka kyseenalaistuu sen jakautuessa moneen eri yksikköön. Vaikka alkuperäinen teos olisikin vuosikymmenet säilyttänyt paikkansa, kuvat, kirjoitukset ja muu rinnakkaismateriaali ovat alkaneet syöstä sitä palliltaan. Vastakohtana alkuperäiselle teokselle ne kuitenkin siis vaativat konkreettisen teoksen omaksi vastakohdakseen ja näin ollen teoksen ja materiaalien välillä on riippuvuussuhde.

Smithson kuitenkin oli tietoinen tästä, ja halusikin teoksensa muotoutuvan useasta osasta. Onko kuitenkaan mahdollista sanoa nähneensä Spiral Jettyn, jos on nähnyt vain kuvia siitä tai katsonut dokumentin? Perinteisesti haluaisimme nähdä kaikki osat kerralla, mutta koska se yleensä on täysin mahdotonta, on meidän ehkä harkittava uudelleen taiteen kohtaamistapojamme. Hajoava teos, joka palastellaan osiin useilla dokumenteilla, häipyy konkreettisesta todellisuudesta jonnekin sen merkkien välille. Spiral Jettyn paikkaa on mahdoton näin ollen määrittää. Tulevaisuudessa voi myös olla, että konkreettinen aallonmurtaja häviää luonnonvoimien sitä koetellessa ja jäljelle jää vain siitä koottu materiaali. Voiko teoksen sanoa silloin olevan tuhoutunut vai muuttaako se vain muotoaan ja jatkaa olemassaoloaan valokuvina, videoina ja tekstinä?

Osalle taiteilijoista valokuva tai videoteos toimii maataiteen taidemuotona. Vaikka teos saattoikin sijaita jossain, se ei ollut tarkoitettu yleisölle vaan kuva siitä. Tällöin teoksen voi luokitella myös valokuvataiteen tai videotaiteen piiriin, mutta maataiteen elementtien perusteella myös maataiteeksi. Andy Goldsworthyn taide on askarreltu hyvin tarkasti luonnon raaka-aineista kuten hänen teoksensa Heron Feathers, joka koostuu linnunhöyhenistä. Osa hänen taiteestaan puolestaan käsittelee sattumanvaraisuutta. Esimerkiksi puupaloja ilmaan heittämällä hän on tutkinut niiden putoamista maahan. Luonnonvoimien ja sattuman yhteys on keskeisellä sijalla. Hänelle tärkeää ei ole teoksen säilyvyys muiden nähtäväksi vaan hän valokuvaa taiteensa. Toisin kuitenkin kuin aikaisemmat maataiteilijat, jotka halusivat irrottautua taidepiireistä viemällä taiteensa pois heidän arvostelevien silmiensä alta, Goldsworthyn maataide on siis tarkoitettu tuotavaksi gallerioihin, mutta valokuvan muodossa.

Konkreettinen teos on ollut todellinen vain itse taiteilijalle, yleisölle teos on valokuva. Goldsworthyn teoksissa kaksijakoisuus on mielenkiintoinen ominaisuus. Taiteilija on kuin tehnyt alkuperäisen teoksen vain itselleen ja valinnut siitä tietyt palat yleisölle. Alkuperäinen teos ei ole koskaan ollut mahdollista nähdä, silti Goldsworthy luetaan maataitelijoihin pikemmin kuin valokuvataiteilijoihin. Valokuvaamalla teoksensa taiteilijalla kuitenkin on valta päättää kuvan rajauksesta ja kuvakulmasta. Monet Goldsworthyn työt ovat makrokuvauksella otettuja, pieniin yksityiskohtiin rajattuja kuvia. Teokset saattavat olla pienistä lehdistä ja kivistä taiteiltuja tai tilanteita.

Maataide on moninaistunut alkuajoistaan ja kehittänyt uusia muotoja. Median välineet tuoda se yleisön pariin ovat muuttaneet sen alkuperäistä tarkoitusta paeta taidemaailmaa. Taide on myös palautunut erämaaluonnosta lähemmäs ihmisiä esimerkiksi julkisten ulkotilojen suunnitteluna. Vaikka puistoarkkitehtuuria on harjoitettu jo usean sadan vuoden ajan, sen muotoutuminen taiteeksi ja kietoutuminen maataiteen yhteyteen on nähtävä vasta 1900-luvun lopun ilmiöksi. Japanilaisesta puisto- ja pihataiteesta vaikutteita ottanut eurooppalainen julkisen ympäristön taide kattaa kuitenkin myös viihtyvyystekijöistä poikkeavia piirteitä. Siihen liittyy läheisesti ympäristön tutkiminen sosiaalisena tilana ja ihmisten tekemisen ja olemisen havainnointi uudenlaisten elementtien keskellä ja ympärillä.
Kuten Beardsley näkee ympäristössä olevan taiteen jatkumona esihistoriallisille monumenteille ja veistoksille, hän näkee myös uudemmat rakennelmat kuten golfkentät ja julkiset puistot sukulaissuhteessa maataiteeseen. Luonnon muokkaaminen ja käyttäminen on muodostunut ihmisen itselleen omistamaksi tehtäväksi. Väittely siitä, kuinka luontoa tulisi käyttää ja missä määrin on ikuisuuskeskustelu, jolle maataide on antanut oman vastauksensa. Motiivit ja päämäärät eroavat, mutta taide luonnossa on vakiinnuttanut asemansa ja levinnyt myös yhdysvaltalaisen ja brittiläisen taidekentän ulkopuolelle.

Andy Goldsworthy: White Walls:
(Galleria Lelong, New York, toukokuu 2007)

Huone muistuttaa rakennustyömaata. Tila on valkoinen ja aavistuksen pölyusvainen. Uskoisi, että rakennusmiehet ovat lähteneet lounaalle ja jättäneet purku-urakan kesken. Olemme sisällä Andy Goldsworthyn teoksessa White Walls ja tunnelma todella viileässä huoneessa auringon paahtamana hellepäivänä on kummallinen. Kaduilla on hiljaista, galleriassa on hiljaista, ehkäpä juuri sään vuoksi. Emme ilmeisesti ole ehtineet todistaa suurimpien posliinin palojen lohkeilua, mutta seinillä sinnittelee vielä hippusia niistä. Lattian pinta-alasta valtaosa on tomun ja eri kokoisten murusten peitossa. Eteiseen on levitetty vettä, jottei pöly leviäisi muuallekin.

Goldsworthy tunnetaan 70- ja 80-luvuilta maataiteilijana ja valokuvaajana. Hänen varhaisemmat teoksensa ovat suureksi osaksi valokuvia hänen luontoon tekemistään rakennelmista. Goldsworthy rakensi taiteensa itselleen ja kuvasi sen sitten muille. Taideteoksen paikka kyseenalaistui hänen työssään, sillä varsinaisella teoksella ei ollut mahdollisuuksia säilyä yleisön nähtäväksi. Luonnon kuolevaisuus ja hajottavuus tuhoaa usein herkistä materiaaleista tehdyn teoksen. Sattuma ja sen ohella tapahtuvat onnistumiset ja virheet ovat kiinnostaneet Goldsworthya. Hän katsoo kummankin olevan tärkeää teoksessa, jotta sattuman salaperäisyys ilmenisi oikein.

Galleriatilaan Goldsworthyn luoma rauhallisen valkoinen huone elää omaa elämäänsä taiteilijan jätettyä sen rappeutumaan. Goldsworthyn taiteelle on ominaista satunnaisuuden pohdiskelun lisäksi ajan vaikutusten tarkkaileminen. Hän on ilmeisen kiinnostunut luonnon jatkuvasta muuntumisen tarpeesta. Mikään ei kestä ikuisuuksia vaan kuluu pois ja tekee tilaa uudelle. Rakoileva ja putoava posliini on nopeutettu versio luonnossa tapahtuvasta vanhenemisesta ja kuolemasta.

Ajan kuluminen on keskeistä myös näyttelyn toisessa videoteoksessa, jossa ihminen makaa laakealla kivellä, joka sitten vähitellen peittyy lumiverhoon. Taiteilija on asettunut kivelle ja odottaa maaten raajat levällään lumen muodostavan hänen ääriviivansa kiveen. Sitten hän nousee ja kävelee pois. Ihmisen jälki katoaa kiveltä sateen jatkuessa ja muisto hänestä sen mukana. Jäljen katoaminen kuvaa kuolemaa, ihmisestä ei jää varjoakaan, kun luonto hajottaa hänen muotonsa ja lopulta myös muistonsa.
Goldsworthyn kiinnostus siihen miten uusi muodostuu vanhasta on mielenkiintoista. Maailman jokaisen organismin olemassaolo on sattumaa ja jokainen sattuma toimii silti määrittäjänä seuraavaksi tapahtuvalle. Kuten Goldsworthy on sanonut: ”Onnistunut työ on tulosta oikeassa paikassa oikeaan aikaan olemisesta, oikean materiaalin kanssa.” 
(Ks. Johansson, 2004. Maataidetta jäljittämässä: 134.)

Kirjoittaja opiskelee estetiikkaa Helsingin yliopistossa.

Lähteet
Beardsley John, 1984. Earthworks and beyond. Cross River Press, New York.
Johansson Hanna, 2004. Maataidetta jäljittämässä. Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu.

Europarlamentaatikko Tarja Cronberg vierailee Strata taidekokoelman äärellä sunnuntaina 20.10.2013 osana Vihreiden Piiripäivää.  Päivän ohjelmaan on vapaa pääsy kaikilla asiasta kiinnostuneille. Päivän aikana pääsee tutustumaan ympäristötaiteen teoksiin ”Puuvuori” sekä ”Yltä ja alta”, kuulemaan väittelyä luomuruuan tulevaisuudesta ja osallistumaan Pirkanmaan Vihreiden syyskokoukseen. 

OHJELMATapahtuma facebookissa.

Klo 10.15 Lähtö Vanha Kirkko, Tampere.

Bussikuljetus reitti meno-paluu Tampere - Ylöjärvi Soppeenmäki - Hämeenkyrö

Klo 11.00 Puuvuori taideteos, Ylöjärvi

Oppaana Pekka Ruuska, Strata -hanke

Pinsiönkankaantie 104, 39160 Ylöjärvi. Ks. kartta: http://www.strata.fi/kartat.html

Klo 12.00 Yltä ja alta taideteos, Hämeenkyrö

Oppaana Pekka Ruuska, Strata -hanke

Sasintie 555, 39150 Hämeenkyrö. Ks. kartta: http://www.strata.fi/kartat.html

Klo 12.45 Timin mänty, Hämeenkyrö

Timin kylässä, opastus kolmostieltä ennen Hämeenkyrön keskustaa

Klo 13.00 Siirtyinen Hämeenkyrön yhteiskoululle osoitteeseen: Ristamäentie 13, 39100 HÄMEENKYRÖ

http://www.hameenkyro.fi/palvelut/kasvatus-ja-opetus/perusopetus/ylakoulu/

Klo 13.00-14.00 Ruokailu

Klo 14.00-15.00 Lähi- ja luomuruuan tulevaisuus

Onko suomalainen maatalous reilua? Miten saamme lisää lähellä tuotettua ruokaa suomalaisiin ruokapöytiin? Mitkä ovat luomuruuan mahdolisuudet? Paneelikeskustelussa mukana mm. Tarja Cronberg

Hämeenkyrön yhteiskoulu

Klo 15.15-  Pirkanmaan Vihreä Liitto ry, syyskokous

Syyskokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat mm. valitaan puheenjohtaja vuodelle 2014 ja hallituksen jäsenet erovuoroisten tilalle.

16.15 tai syyskokouksen päätyttyä bussikuljetus takaisin Tampereelle. Paluu Tampereelle n. Klo 17

TERVETULOA!
Lisätiedot:

Toiminnanjohtaja Karo Tammisto 
p.050-4999105, karo.tammisto@vihreat.fi

Piirin puheenjohtaja Minna Sorsa
p. 050-4627379, minna.sorsa@vihreat.fi